tiistai 25. huhtikuuta 2017

Hyvästi epävarmuus


Palasin viime viikolla ajassa taaksepäin. Jokin kutkutti, houkutti, himotti. Oli tehnyt sitä jo pidemmän aikaa ilman järjellistä syytä. Jokin tiedostamattomalla tavalla tuttu. Katse harhaili lähestulkoon samaa tahtia ajatuksen kanssa, haki haluamattanikin, vaikkei menneisyydestä muistuttavan energian aistimiseen juuri silmiä tarvittu. Enhän minä sitä silloin tajunnut, mutta jälkiviisautta on helppo harrastaa.

Olinkin jo elänyt jonkin aikaa ilman sitä, jättänyt sen valuneisiin vuosiin. Nyt se koputteli ovellani kirkkaasti kimaltavassa lahjapaketissa, huusi kovaan ääneen: ”Avaa mut!” En osannut epäillä mitään, otin annetun vastaan ja lähdin aikamatkalle.

Kaikki alkoi hyvin. Emme kuulleet paketista kantautuvaa jatkuvaa jupinaa, emme aistineet sieltä leijailevaa pelkoa. Sen peittivät alleen nauru, Neil Young ja haarukoiden kilinä, liian pitkään jatkuneet katseet ja kukat pupillien ympärillä. Viimeiset suukot ovenraossa. Mutta saatuaan yhden pienen kolhun, paketti metamorfoitui pitelemättömäksi Pandoran lippaaksi. Välillämme väreilevän ihanan ja kauniin tilalle tulivat väistävät katseet, varovaiset liikkeet, ajatuksen tasolle jääneet keskustelunalut. Valloilleen ryöpsähtänyt epävarmuus kehittyi vauhdilla tarttuvuusasteeltaan kahden ihmisen epidemiaksi, itseään väkivalloin toteuttavaksi uhkakuvaksi ja hirviöksi. Sen riehuessa kutistuimme pieniksi jokaista sanaansa pohtiviksi ihmismytyiksi. Sen huutaessa rumuuksia vakuutuimme tahoillamme siitä, etten minä kyllä varmasti riitä tuolle toiselle. Sen työntäessä meitä etäämmälle toisistamme päätimme itse, millainen kuva tuolla toisella minusta itsestäni on. Että se on juuri niin huono kuin paketista paljastunut raastavan kirkuva ääni jaksoi koko ajan muistuttaa. Ja tämän myrskyn keskellä tajusimme vain sen, että ahdistaa. Ettei jostain syystä tunnu hyvältä, vaikka hetki sitten kaikki oli suloista ja pehmeää.

Kuvio on helppo avata jälkikäteen. Me ihmiset heijastamme tunteita toisiimme, olemme jatkuvasti toistemme peilejä. Syvällä itsessäni uinunut epävarmuuden trauma heräsi äkisti henkiin kohdatessaan kaltaisensa. Epävarmuus ruokkii epävarmuutta, rentous rentoutta, rehellisyys rehellisyyttä. Olen tehnyt töitä itseni kanssa voidakseni elää mahdollisimman antoisaa elämää ja voidakseni olla mahdollisimman autenttisesti aito itseni joka hetki. Viime viikko ravisteli jalkapohjista sydämeen ja muistutti minua siitä, kuinka epävarmuus aikanaan ohjasi venettäni. Jos keskustellessasi jonkun kanssa alat tuntea esimerkiksi yllättävää häpeää, voit pysähtyä miettimään, mistä nuo tunteet tulevat. Ovatko ne todella sinun vai kenties keskustelukumppanisi heijastamia? Etenkin herkät ihmiset aistivat ja imevät helposti itseensä toisten tunnetiloja. Silloin on hyödyllistä osata vetää raja itsensä ja muiden välille.

Omassa tapauksessani epävarmuuden liekin oli helppo levitä tulipaloksi, sillä se kyti jo valmiiksi kummassakin osapuolessa. Itselläni jo suurimmilta osin sammuneena, toisesta en tiedä. Otollista maaperää oli kuitenkin puolin ja toisin. Vaikka viime viikolla luulin hetkittäin sekoavani ja ihmettelin omaa taantunutta käytöstäni, nyt tuo kokemus tuntuu olleen kovin kasvattava ja tarpeellinen. Välillä on hyvä ottaa muutama askel taaksepäin ja tarkastella, onko jotakin matkassa mukana kulkenutta tunnetta vielä käsiteltävä, vai onko aika liikkua eteenpäin. Minä jatkan matkaani eteenpäin kiitollisena tästä kokemuksesta, maagisista hetkistä ja kukista pupillien ympärillä.

2 kommenttia:

  1. Kirjoituksesi kolahti. Parisuhteessa olen saanut itseni kiinni ajattelemasta, että toinen tarvitsee rinnalleen jonkun minua paremman. Siitä onkin lyhyt matka ajatukseen, että hän haluaakin jonkun toisen. Hyvää kevään jatkoa.

    VastaaPoista
  2. Joo, se on kumma juttu, miten sitä toisinaan alkaa ajattelemaan toisen puolesta. Ja kuinka omakin käytös sitten muuttuu luotaantyöntäväksi, kun alkaa pienentää itseään. Onneksi itsensä voi myös saada kiinni tällaisista ajatuksista ja muuttaa suuntaa tietoisesti! :) Hyvää kevättä myös sinulle! :)

    VastaaPoista